MAAMME

…kun Hervan-Markus Perälän Timon kanssa kouluun pyörällä kulki

Silloin tuli Erkkolan silta. Siitä saattoi mennä yli ja jatkaa matkaa jokivartta, poiketa vaikka piirimielisairaalaan päin, ajaa hautausmaan ohi ja ajella sitten rautatien alitse pohjoiselle alikäytävälle, puikata siitä takaisin radan markettien puolelle ja siitä kouluun.

Kypärää ei ollut ja joskus oli liukasta talvisin. (Nykyään lähes aina!)

Pyöräiltyä oli tullut erilaisilla pyöräretkillä. Yläasteaikaan meitä oli useampi koulumatkapyöräilijä ja kerran ajoin Hintan mutkassa ojaan. Lukiossa jäljelle jäimme vain me kaksi, Timo ja minä.

Kun muutin Helsinkiin, hankin sinikeltaisen pyöräilykypärän. Keskuspuistoa pitkin pääsi eri puolille ja joskus löysin Vanhankaupunginlahdellekin. Vaihdepyöräni teloin Itä-Pasilassa kolaroidessani auton kanssa. Seuraavana vuonna 1996 vuokrasin (tai lainasin, sillä se oli käytännöllisesti katsoen ilmaista) työttömiltä polkupyörän Jenassa, Thüringenissä (Saksassa), jossa olin Erasmus-vaihdossa.

Saale-joen laaksoa, jossa Jena sijaitsee, ympäröivät kukkulat. Joskus vastaan saattoivat tulla luostarinrauniot tai linna. Weimarissa, jossa olin kielikurssilla vuonna 1992, en pyörällä käynyt, vaikka se on vain parinkymmenen kilometrin päässä Jenasta. Näissä naapurikaupungeissa vaikuttivat aikoinaan muiden muassa Schiller ja Goethe.

Kemistä Tampereelle pyöräilin kansanliikkeen polkupyöräviestissä syksyllä 1998. Kansanliikkeen arvoja olivat pieni mittakaava ja ekologiset arvot sekä yhteisöllisyys. Kypärän möin parilla kympillä Timolle.

Hankin uuden polkupyörän vuosituhannen alussa. Työmatka- ja talvipyöräilyä kestikin viisitoista vuotta. Uusi ajokkini oli hybridipyörä, joka varastettiin yliopistolta (se ei ollut ketjulla kiinni). Kolmivaihteinen musta polkupyöräni palveli tämän jälkeen yli kymmenen vuotta. Hankkimani musta-harmaa kypärä päässäni kuljin Linnanmaan kampuksella, mikä saattoi herättää joskus hiukan huomiota (muttei paljon).

Timosta tuli kaupungin pyöräilykoordinaattori. Olin hetken aikaa hänellä töissä projektisihteerinä pyöräilynedistämistoiminnassa. Minulla oli esittää listaus pyöräilyhistoriastani: pyöräretkiä, pyörällä kulkemista juhannuksenviettoon sukulaisten luo ja muita päivän pituisia matkoja, koulu- ja työmatkapyöräilyä sekä lyhyitä vapaa-ajan pyöräilyitä.

”Pyöräily-CV”, Timo totesi, mutta taisi sitten käydä niin, että ”pyöräilevät työmatkabussit” eivät oikein istuneet Ouluun. (Kirjoittamisajankohtana Timo Perälä osallistui 6. kansainväliseen talvipyöräilykonferenssiin Moskovassa.)

Väärin koettu maailma?

”Teppo T.” , 38 v, sairastui psykoosiin opiskeluaikana ja sai skitsofreniadiagnoosin kolmekymppisenä. Hän kuntoutuu tutkimalla, miltä mielen järkkyminen tuntuu. Tapahtuuko kaikki vain potilaan pään sisällä? (Hyvä terveys 4/2011)

”Lukion toisella luokalla koulumenestykseni putosi numerolla, se oli ollut vahvasti kiitettävää. Podin kovaa esiintymisjännitystä ja minun oli vaikea tuottaa edes alle sata sanaa sisältävä kertomus. Ei ollut yhtään mitään sanottavaa. Minulla oli kai jo tuolloin psykoosin ennakko-oireita.
Olin melko yksinäinen, vaikka koulukavereita olikin ja yksi hyvä ystävä. Koin itseni kovin oudoksi. Aikani meni pianonsoittoon ja filosofiaan: luin Schopenhaueria, Nietzscheä, Kierkegaardia, Dostojevskia.
Kirjoitin ylioppilaaksi yleisarvosanalla laudatur ja halusin Sibelius-Akatemiaan. Kun pianonsoitonopettajani ilmoitti, etten pääsisi sinne, kadotin motivaationi. Opiskeltuani kotikaupungissani vuoden matematiikkaa ja filosofiaa muutin Helsinkiin. Kävin ahkerasti elokuvissa Elokuva-arkistolla ja juoksulenkillä neljä viisi kertaa viikossa, satoi tai paistoi. Asuin yksiössä ja eristäydyin. Puolitoista vuotta riitti: sitten olin psykoosissa.

Paha olla
Psykoosi on pelottava kokemus. Menin jouluksi kotiin vanhempieni luokse valtavan ahdistuksen vallassa. Eräänä yönä joulupyhien jälkeen lähdin pois kiihtyneenä. En pysty kuvailemaan, mitä silloin tunsin. Olin mennyt elämässäni harhaan ja olin varma että joudun helvettiin. Vanhempani heräsivät ja säikähtivät kamalasti.
Menin parhaan ystäväni ovelle aamuyöllä ja soitin kelloa. Hän avasi oven ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Kerroin lähteneeni kotoa. Hänen mielestään asioita ei ollut hyvä hoitaa näin.
Kieltäydyin tapaamasta isääni, joka oli lähdössä työmatkalle ulkomaille. Kävin tapaamassa äitiäni hänen työpaikallaan. Lopulta sitten käväisin kotiovella, pyysin isältäni anteeksi ja lähdin junalla Helsinkiin.
En pystynyt opiskelemaan, sillä minun oli hyvin paha olla. Minä kuulin ääniä. Muistan myöhemmin sairaalassa kertoneeni lääkärille, että äänet sanoivat: tee sitä, tee tätä. Äänet olivat uhkaavia ja pilkallisia. Olin psykoosissa, joka oli puhjennut äkillisesti, vaikka siihen johtava kehitys olikin ollut pitempiaikaista. Edellisen kesän ja syksyn aikana minä ikään kuin vajosin psykoosiin. Jollakin tasolla tajusin sen.
Lähdin äitini kanssa sukelluskurssille etelään. Ääni käski tehdä pahaa, ja viilsin linkkuveitsellä itseäni ranteeseen. Lensimme kotiin ja äitini toimitti minut psykiatrian poliklinikalle. Sieltä minut passitettiin nuoriso-osastolle.
Sain masennuslääkkeen, heräsin yöllä enkä kyennyt puhumaan hoitajalle, jonka tapasin käytävällä. Sitten he hoksasivat. Seuraavana aamuna aloitettiin psykoosilääkitys. Lääkäri selitti, ettei masennuslääke sopinut minulle. Olin nuoriso-osastolla kuusi viikkoa.

Kuntoutumassa
Minut kirjattiin ulos sairaalasta ja annettiin lääkepurkki mukaan. Lääkäri oli sanonut, että psykoterapiasta voisi olla apua mutta ettei se ollut tämän päivän asia. Loppukevään olin kotona vanhempieni luona. Syksyllä muutin takaisin Helsinkiin.
Menin hampurilaisravintolaan töihin. Pääsin opiskelijakuoroon ja mukaan kuoron ulkomaanmatkoille. Keskityin jälleen opiskeluun.
Olin myös opiskelijavaihdossa Saksassa. Kun tulin vaihdosta, minut nimitettiin vastaamaan kuoron joulukonserttien lipunmyynnistä. Kuntouduin mielestäni hyvää vauhtia.

Leima otsaan
Koska en seurustellut, en osallistunut kuoron vuosijuhliin yhdessä seuralaisen kanssa. Minun seksuaalinen suuntautumiseni alettiin kyseenalaistaa. Kerran kuoron taiteellinen johtaja sanoi minua harjoituksissa ’pitkäksi pojaksi’. Mielsin sen liittyvän homotteluun.
Joulun jälkeen lähetin kuoron hallitukselle avoimen kirjeen, jossa ehdotin että kuorolle olisi valittu uusi taiteellinen johtaja. Kirjelmöin hallitukselle demokratiasta ja kuoron toiminnasta. Lähestyin kirjeitse myös laulajaveljiä. Pidin harjoituksissa puheen ja lausuin Eino Leinon runoa ’Elämän koreus’.
Kuorokaverini, joka oli kotoisin kotikaupungistani, soitti äidilleni ja kyseenalaisti mielenterveyteni. Äitini hätääntyi ja kertoi aiemmista vaikeuksistani.
Minusta mielipiteenvapauttani ja oikeuttani demokraattiseen osallistumiseen kuoron toimintaan oli loukattu kyseenalaistamalla mielenterveyteni. Yritin vedota laulajaveljiin lukemalla Jobin kirjaa Helsingin tuomiokirkon kryptassa, missä avasimme ääntä ennen esiintymistä.
Jäin pois parista harjoituksista, sillä psykoosihistoriani julkitulo hirvitti minua. Palatessani harjoituksiin minulta evättiin pääsy kuoron kotimaankiertueelle. Silloin minä suutuin.
Koin, että osallistumiseni kuoron toimintaan oli estetty ja minut oli leimattu mielisairaaksi, koska olin avannut suuni. Jätin kuoron kevätkokouksessa kirjallisen eroilmoitukseni.

Maisterin vaellusvuodet
Olin siis tullut hulluksi, koska olin reagoinut kiusaamiseeni ja yrittänyt puolustautua. Musiikki oli ollut minulle henkireikä, kuorolaulu uusi mahdollisuus. Kaikesta huolimatta valmistuin maisteriksi matematiikan laitokselta seuraavan vuoden keväällä. Siihen meni kuusi vuotta.
Muutin kotikaupunkiini takaisin. En osannut hakea töitä enkä tullut toimeen ihmisten kanssa. Siviilipalveluskin jäi kesken.
Päädyin tahdosta riippumattomaan hoitoon uutenavuotena 2001. Olin hyvin loukkaantunut vanhemmilleni. Hehän olivat selkäni takana alkaneet puuhata minua hoitoon.
Minut lääkittiin sairaalassa neurolepteilla ja sanottiin, että sairastan skitsofreniaa. Vanhemmat tuotiin vastoin tahtoani osastolle hoitoneuvotteluun. Kun yhteystyö oli näin saatu alulle, kokoontumisia jatkettiin verkostopalavereina avohoidossa.

Mitä skitsofrenia on?
Nyt kun olen kertonut sairaudestani, minusta tuntuu, etten ole pystynyt kertomaan siitä juuri mitään. Sanat loppuvat kesken. Minulla on kyllä ollut kokemuksia, jota luokitellaan psykiatriassa sairauden oireiksi. Olen kuullut ääniä, kun sairastuin nuoruudenpsykoosiini. Välillä on tuntunut, ettei pää aina toimi, sillä kuntoutuessa pitää tiedolliset valmiudet päivittää. Tunnen myös pelon ja ahdistuksen, mutta en todellakaan tiedä, mikä tai mitä skitsofrenia on.
Sen kyllä tiedän, miltä tuntuu joutua sairaalalääkärin puheille: hän ei vastaa, ei puhua pukahda. Minulle on väitetty, että hoitohenkilökunta ei halua mennä mukaan psykoosiin. Mutta kukaan heistä ei myöskään ole vaivautunut selittämään, millä perusteella he ovat päätyneet diagnooseihinsa.
Sain siis kolmikymppisenä skitsofreniadiagnoosin. Puolen vuoden kuluttua tästä menin auskultoimaan. Ne kaksi vuotta olivat ehkä elämäni synkintä aikaa, jonka päätteeksi jouduin taas sairaalaan.

Onnellinen koska laulan
Käänne tapahtui, kun pääsin jälleen kuoroon laulamaan. Sain kolmannen mahdollisuuteni. Olen ollut mukana kuoroissa laulajana ja harjoituspianistina viimeiset viitisen vuotta. Vahvan musiikkitaustani vuoksi sosiaalinen kyvyttömyyteni ei ole haitannut, sillä kuorossa pärjään ihmisten kanssa ja voin olla oma itseni.
Opettajaksi minusta ei ole, mutta minun on ollut mahdollista kouluttautua uudelleen. Yhä uudestaan elämässäni olen palannut koulun penkille. Yliopisto on ollut ympäristö, jossa olen selviytynyt kohtalaisesti. Opiskelu on jäsentynyttä toimintaa, vaikka ryhmätilanteet joskus stressaavatkin. Vapaaehtoistyö mielenterveysyhdistyksessä on sekin antanut minulle paljon.
Tein tiedeviestinnän pro gradu -työni skitsofreniasta. Sen johtoajatus nousi omista kokemuksistani mielenterveyskuntoutujana. Karkeasti ottaen tuo ajatus kuuluu näin: skitsofrenia tapahtuu vuorovaikutuksessa, ei potilaan pään sisällä. Kuka voi loppujen lopuksi sanoa toisen ihmisen kokemuksesta, että se on sairas tai väärä tapa kokea maailma?
Vaikka en olekaan pystynyt toteuttamaan haavettani tehdä musiikista varsinainen leipätyöni, olen saanut musiikilta paljon. Filosofi William Jamesin väitetään sanoneen: ’En laula, koska olen onnellinen, vaan olen onnellinen, koska laulan.’ Minun kohdallani se pätee kirjaimellisesti.”